Tereljin retkellä 2. - 3.5.

Retki Tereljiin oli mukava ja vaikuttava. Terelj on osa suurta kansallispuistoa tai luonnonsuojelualuetta, noin kahdeksankymmentä kilometriä Ulaan Baatarista koilliseen. Maisemat olivat upeat, vuoria ja kuivaa aroa, kuolleen ruohon kellertävää kumpuilevaa maastoa. Kirkkaassa ilmassa yksityiskohdat erottuvat hätkähdyttävän kauas, haukat kaartelevat taivaalla, kuivalla arolla töyhtöhyyppä kieputtaa soidinlentoaan, korpit raakkuvat, kiuru kohoaa taivaalle...kevään merkkejä. Jossain kumpuilevan ja vuorenharjanteiden kehystämän maisemain liepeessä näkyy kevyt aavistus vihreää, vapunpäivän sade on herätellyt kasvustoakin.

Kaarramme pikkubussilla ohi golfkentän,jonka viheriöiden räikeys pistää silmään. Reilun kilometrin päässä merkillisen muotoisten kallioiden alla on leirimme, neljä jurttaa, joista yhteen majoitumme, ja jonkinlainen kesänavetta tai eläinsuoja. Kolme pientä oria, laaksossa laitumella nautoja, lampaita ja vuohia ja yksi kamelikin (kaksikyttyräinen). Aitouden tavoittelijat kauhistelkoon, kyllä maailmassa vielä on paikkoja joissa sähköjohto on edityksen merkki. Alueella on paljon turisteille tarkoitettuja jurttaleirejä, osa aika loisteliaitakin. Leirimme on vaatimattomimmasta päästä, ei muita palveluita kuin ulkohuussi. Yhdessä jurtassa asuu 25-vuotias "tilanhoitaja" vaimonsa ja sylivauvan kanssa. Mieluusti sallin heille television ja sähkövalot, varsinkin kun vauvalla on nukahtamisvaikeuksia.

Majoitumme jurttaan, joka on aika mukavasti varusteltu: viisi sänkyä, kamina ja pöytä. Mongolikoira pentuineen ilmestyy jurtan ovensuuhun, pentu kiehnää vieraiden perässä, emo asettuu jurtan avoimen oven viereen. Siinäpä mainio paimentolaisen uskollinen vahtikoira, tuosta pitää saada kuva! Käännyn ja otan kameran esiin, mutta vahtikoira jolkottaakin jo kymmenen metrin päässä, suussaan tuore leipäni. Ei siinä auta isännän huutokaan, vahinko toki luvataan korvata. Leipä leivästä.

Maisemat ovat mykistäviä, seutu on tunnettua erikoisista kalliomuodostelmistaan. Kiipeilen muutamaa jyrkkää rinnettä sen verran, että huomaan milta se tuntuu noin 1600 metrin korkeudessa.

Sitten satulaan, ensimmäistä kertaa eläessäni pitäisi ratsastaa. Tilanhoitaja osaa pari sanaa englantia, me kaksi turistia emme sanaakaan mongoliaa, eikä siinä muutenkaan turhaa selitellä: satulaan vaan. Pienikokoisen hevosen selkään on helppo nousta, ja pienen vikuroinnin jälkeen kaveri saa kolmen hevosen saattueen kulkemaan yhteen suuntaan, alas laaksoon. Ratsastelemme kaikessa rauhassa, ylitämme pienen puron, tilanhoitaja ohjailee saattuetta lyhyillä vihellyksillä, "tsöt tsöt" - huudoilla tai paremminkin kuiskauksilla, napauttelemalla kepintyngällä saappaankantaan tai kopauttamalla kevyesti hevosta. Tästä pitää saada kuva! Kamera on repussa, mutta meno on ollut niin rauhallista että päätän kaivaa sen esille. Taivallamme juuri hiljalleen niittyä, joka on kauttaaltaan reilusti jalkapallon kokoisten kumpareiden peitossa, mikä lie nekin möyrinyt. Vain kerran heilahti Jussin pussi, ja sitten mentiin. Hevonen pelästyy ja lähtee kipittämään minkä kumpareilta pystyy. Vasen jalka irtoaa jalustimesta, mutta onnistun pysymään satulassa ja saan sen verran suitsista kiristettyä että mongoli ehtii paikalle. Ratsu rauhoittuu nopeasti, mutta kuvaaminen jää siihen. Kaksi tuntia kuitenkin ratsatettiin, tai pikemminkin kai yksi ratsastaja paimensi kahta kuormahevosta. Hienolta se silti tuntui, vuorten reunustamalla kumpuilevalla arolla haukkojen kaarrellessa pään yläpuolella. Ehkäpä ne seurailivat siinä toivossa, että ratsujoukko ajaisi jotain suupalaa koloistaan liikkeelle ?

Illemmalla joukkoomme liittyi nuori kiinalainen opiskelelija, vilkas ja kielitaitoinen kaveri. Minulla ja japanilaisella matkatoimistomiehellä ilta meni kuitenkin luonnonrauhaa ihastellessa, kumpikin omalla kivellä istuen. Ilta ja yötaivas varsinkin saivat kalliomuodostelmat elämään.

Jurttakumppanit halusivat tehdä tulet kaminaan, ja sain sen aikaiseksi (kiitos sille joka käski ottaa tulitikkuja mukaan). Kiinalainen jäi ruokkimaan tulta, minä nukahdin jo aika kuumaan jurttaan. Heräsin sitten tietysti siihen, että tuli oli sammunut. Lisäksi sää oli jälleen muuttunut nopeasti, luoteistuuli pyyhki avointa maisemaa ja satoi, jurtan ovi ei ollut säpessä ja se oli tempautunut auki. Oli todella kylmää. Ovi kiinni ja vällyn alle.

Seuraavana päivänä sää oli kirkas, mutta tuuli kovaa. Aamupäivä sujui maisemia katsellessa, ja puolenpäivän jälkeen palasimme Ulaan Baatoriin.

Viinmeisenä iltapäivänä Ulaan Baatarissa vaelsin läntisen jurtta-alueen reunaa pitkin etsiskellen reittiä suureen buddalaisluostariin. Jurtta-alue kohoaa hieman keskustaa ylemmäs, ja sen reunaa kiersi kanava, tosin se toimi kaatopaikkana. Ei jurtta-alue (alueet on merkitty kaupungin karttaan) mitään toivotonta slummia ole, ainakaan kokonaan. Tiilitaloa nousee jurttien rinnalle siellä täällä, juoppoporukoiden lomassa kävelee siisti pukuherra salkku kourassa, lapsen ovat vedenhakumatkalla. Joku kumma villitys oli innostanut jotkut varsin rotevat henkilöt hilaamaan kolme blijardipöytää kaatopaikkakanavan rannalle.

Suurelle luostarille vie leveä tie läpi jurtta-alueen, luostarilta on hyvä näköala yli kaupungin. Luostarialue on laaja, rakennuksia paljon. Paikallista nuorisoa käyskentelee aluella, jotkut selvästi munkkikavereitaan tapaamassa. Munkkien olemus on aika rento, yksi painiskelee leikkimielisesti kaverinsa kanssa (tämä tosin toisessa pyhätössä lähempänä keskustaa). Pääsen katsomaan luostarin kuuluisaa suurta Buddhan patsasta, mutta kuvaamisen nuorehko munkki kieltää.

Rahanhankintapuuha on vielä aluillaan, portilla kerrotaan että ulkomaalaisten pitäisi pieni sisäänpääsymaksu maksaa, mutta eipä ollut ketään keräämässä. Myymälöissä on jo runsaammin kaikenlaista tarjolla. Ostan cd-levyn munkkien musiikkia, mutta en löydä etsimääni. Lähes jokaisen auton taustapeilissä killuu jonkinlainen pyhäinkuva, ja yhdessä myymälässä englannintaitoinen poika ymmärtää mitä haen. Jostain syytä nämä kuvat eivät ole vitriineissä näkyvillä. Ostan neljä, tarvitsevat voivat minulta kysellä kun palaan kotiin. Tehoa niissä on oltava, liikenne on Ulaan Baatarissa sen verran hurjaa. Jalankulkijat ylittävät tien tavallaan rynnäköllä, tarvitaan muutama rohkea kärkeen (minä en kuulu niihin, tulen suosiolla taaempana), torvet soivat eikä tilannetta varmasti paranna se että liikenteessä on runsaasti japanilaisia tuontiautoja joissa ratti on "väärällä puolella" eli oikella (ja liikenne on oikeanpuoleista kuten meillä). Olin kuullut ja lukenut kauhujuttuja Beijingin liikenteestä, mutta eilisten taksiajelujen perusteella se on kyllä aika lailla järjestäytyneempää ja rauhallisempaa kuin Ulaan Baatorissa.

Beijing 7.5.2006 klo 10:25